Susanna Lindberg : Jälkiä rantahietikolla

Kastehelmi Korpijaakon näyttelystä Raskas Huoleton

 

Tarina alkaa tyhjästä valkoisesta paperista. Tarinan mukaan – Kastehelmi Korpijaakon kirjoituksesta päätellen – se ei kerro ”valkoisen paperin kammosta” vaan päinvastoin valkoisen paperin halusta, halusta olla jättämättä jälkiä, halusta olla jättämättä jälkiä planeetan ekosysteemiin… ja jotenkin siis myös halusta olla jättämättä valojälkiä valokuvauspaperille. Tämä ajatus kerrostuu ja tihentyy seuraavissa kuvissa, jossa ei ole muuta kuin aina vain lisää tyhjiä valkoisia paperilappuja.

 

Lopulta Kastehelmi Korpijaakko kuitenkin antaa periksi sille ilmeiselle asialle, että on mahdotonta tai ainakin turhauttavaa tehdä valokuvanäyttely ilman valokuvia, aivan niin kuin mahdotonta elää koskematta maailmaa millään lailla ja jättämättä maan pinnalle minkäänlaisia jälkiä: painalluksia, kohoumia, töitä, teoksia, jätteitä, haavoja.

 

Valkoisen taustapaperin rytmi muuttuu rakeisen hiekkapohjan rytmiksi.

 

Tarina kertoo, että nämä kuvat ovat peräisin työmailta, joita isot työkoneet ovat talloneet. Näemme telaketjujen jälkiä ja paikoiltaan siirtyneitä kiviä, jalanjälkiä ja maahan jääneitä levyjä ja johtoja, jotakin arveluttavaa mönjää. Lopulta ilmassa roikkuvat pienet punnukset kysyvät, voisimmeko painaa maata kevyemmin, niin että hiekka, meri ja metsä mahtuisivat myös hengittämään.

 

Mutta kuvatpa eivät olekaan niin yksinkertaisia, että ne sanoisivat vain: ”älä koske!” Ne sanovat myös, että punnuksilla on kuitenkin painonsa. Myös vuorovesi olisi voinut vieräyttää pienen kiven kuopastaan niin, että se alkaa tuikkia kuoppansa vieressä ja aloittaa matkansa kohti kuuluisuutta (sentään galleria!). Meren rypyt muodostavat symmetrisen kaiun telaketjupitsille hiekkarannalla niin, että koneen jälki vasta näyttääkin luonnonvoiman jäljen. Ei mönjäisiä jalanjälkiä, suojalevyjä ja johtoja ole jätetty tähän siksi, että niiden toivottaisiin korostavan paikan kauneutta tai pyhittävän sitä – mutta silti ne vasta näyttävät, kuinka kärsivällinen, matala ja laakea tämä ranta on. Ainakin luulen, että se on ranta. Miten kauas se ulottuu? Mitä sille tapahtuu? Kuka sitä kynsi ja miksi? Mitä sille nyt tapahtuu? Samalla kun näemme tässä jotakin hyvin yksinkertaista, vaaleaa savimaata, näemme myös, ettemme näe sitä, emmekä ylipäänsä mitään, ilman monimutkaisia teknisiä välityksiä, telaketjuja, johtoja, joskus myös kameroita.

 

Näissä kuvissa ranta ei ole villi ja vapaa, muttei myöskään ihmisen kokonaan kesyttämä ja muokkaama terassi. Rantamaa on jotakin, mihin on jäänyt jälkiä, kun joku on kulkenut sen päällä mitä lienee rakennelmia miettien, ja jatkanut sitten matkaansa jättäen rannan jatkamaan omaa geologista elämäänsä vain hitusen muuttuneena, ja silti peruuttamattomasti muuttuneena. Tässäkö meidän pitää nähdä suudelma eroosiovoimana, niin kuin tarinassa ehdotetaan, telaketjun suudellessa hiekkaa, meren suudellessa hiekkaa, kameran suudellessa hiekkaa?

 

Aivan niin.

 

 

 

Susanna Lindberg on suomalainen filosofi, joka on erikoistunut Martin Heideggerin ja G. W. F. Hegelin ajatteluun sekä saksalaiseen idealismiin. Hän on Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti.