Saarella

Maria Kojosen On an Island heittää katsojansa kielen rajoille, sanoihin, kuviin ja tulostumisen ääniin. Näyttelyä katsoessani koen ajautuvani saarelle, joka on täynnä vihjeitä ja hiljaisuuksia. Suunnistan yksittäisten sanojen osittaismaailmasta (Print) kohti ihmiskasvojen huojentavaa tuttuutta (Layers II), johon kuitenkin yhdistyy vieraus, äänettömyyden arvoituksellisuus. Saaren toiselta laidalta löydän lauseita (Passages), jotka houkuttavat kuvittelemaan, että niiden merkitys olisi selvä ja ymmärrettävä.

Ei se ole.

Teen johtopäätöksen: fragmentista ymmärrettävyyteen etenevä lukutapa ei tee saarelle oikeutta. Voin lukea ja kirjoittaa saaren teosten kanssa vain hetkissä, hapuillen.

Tähän tapaan:

Saari on generaattori. Saari toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa, ja koska se toistaa, se väkisinkin luo. Sattuu vahinkoja, jolloin yksi ymmärtää toista. Sattuu vahinkoja, jolloin kukaan ei ymmärrä ketään.

Saari on hypnoottinen. Se kietoutuu katsojan ympärille, tarttuu kirjain(vä)käsillään lujasti kiinni. En halua pois. Haluan lisää.

And, and, and. Ja, ja, ja. Niin monta yhdistäjää. Jokainen ja yhdistää jotain johonkin toiseen, mutta liitoksen luonne on aina eri. Se, mitä milloinkin liitetään yhteen, ei pysy.

Saarta ympäröi meri. Mustavalkoinen meri, joka vyöryy, tulee kohti muttei tavoita. Varpaani eivät kastu. Olemme minä ja meri.

Kasvot, hiljaiset, puhuvat, viheltävät tai laulavat kasvot. Välillä hän lepää. Hänen sanansa, jos niitä on, ovat vihjeitä tilassa ympärillämme – tilassa, jossa hänen kasvonsa ovat litteinä paperilla ja minä saan laittaa ne liikkeelle. Olla liikuttaja. Ei haittaa, etten kuule.

Naarmut pöytien pinnoissa voisivat olla kirjaimia tai kuvia kirjaimista, jotka yksi, se joka ne kaiversi tai naarmutti tai piirsi, on ymmärtänyt toisin kuin muut.

Niin monia osia, fragmentteja. Kai on kyse siitäkin, onko fragmentti fragmentti jostakin, joka on jo menetetty, mutta joka ehkä voitaisiin palauttaa maailmaan tai mieleen, jos vain saataisiin sen ympärille vähän lisää, vähän enemmän, enemmän vihjeitä, määreitä, tietoja – vai onko fragmentti fragmentti jostakin vasta ilmaantuvasta, jostakin joka on tuloillaan, matkalla kohti, jakautumassa tai kurottumassa?

Tai voitaisiin miettiä, kuten ehkä psykoanalyytikko miettisi, sitä, onko kieli aina surullista. Viittaako se aina johonkin menetettyyn, vaikkapa nyt suoraan ja puhtoiseen kokemukseen, jota se ei ikinäkoskaan tavoita? Tai voitaisiin heittäytyä postmoderniksi ja todeta, että kieli on oma todellisuutensa, jonka ei tarvitse kuvitellakaan vastaavan mitään muusta maailmasta löytyvää.

Tai voitaisiin kutsua paikalle uusmaterialisti tai äänirunoilija, ja antaa hänen kertoa, että kieli onkin ehkä oma aistimisen tapansa, yhtä lailla ruumiillista kuin haistaminen tai kosketus.

Minä ajattelen täällä saarella ollessani, että välissämme on aina kuilu. Kertovienkin lauseiden väliin jää aina monta toteutumatonta mahdollisuutta, kutkuttavaa vaihtoehtoa. Ja kun kuvittelen sanovani jotain kauhean tärkeää tai syvällistä, se voi toisesta kuulostaa samalta kuin sanoisin fish was said, mitä taas joku kolmas voi pitää aivan loogisena lausuntona.

Kuilu on aina, mutta kuilun ei tarvitse tarkoittaa tyhjyyttä tai kylmää. Kuiluun voi mahtua niin monta ja-sanaa, että niistä muodostuu jonkinlainen ylikulku. Vaikka riippusilta. Hutera, ja juuri siksi niin jännittävä.

 

Emilia Karjula on kirjoittamisen tutkija Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella ja kirjoittaa väitöskirjaa aiheesta Kirjoittaminen rituaalisena leikkinä.

 

Kirjoitus kuuluu Näkökulma näyttelyyn -sarjaan, jossa Valokuvakeskus Perin kutsuma asiantuntija antaa oman näkökulmansa näyttelyn teoksiin tai sen aihepiiriin. Emilia Karjulan kirjoitus kommentoi Maria Kojosen näyttelyä On an Island, joka on esillä Perin galleriassa 2.12.–30.12.2016.