Teksti kuuluu Näkökulma näyttelyyn -sarjaan, jossa Valokuvakeskus Perin kutsuma asiantuntija antaa oman näkökulmansa näyttelyn teoksiin tai sen aihepiiriin. Tiina Salmian kirjoitus kommentoi Inari Sandellin näyttelyä Life Be Like, joka on esillä Perin galleriassa 1.4.–24.4.2016.

Kuvataiteilijaksi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta valmistuva Inari Sandell (s. 1991) pohtii Life Be Like -stipendinäyttelyssään Valokuvakeskus Perissä 1.4.–24.4.2016 sukupolvensa näkökulmasta filosofian klassista havainnoimista ja todellisuussuhdetta käsittelevää kysymystä “jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei ole sitä kuulemassa, kuuluuko puun kaatumisesta ääni?”. 1990- ja 2000-luvuilla syntyneille kysymys kuuluu “Pics or didn’t happen”.

Brittifilosofi George Berkeleyn uskotaan esittäneen kysymyksen ensimmäisen kerran 1700-luvulla. Se kertoo länsimaisen filosofian häpeämättömästä ihmiskeskeisyydestä, ikään kuin mitään ei voisi tapahtua, ellei ihminen ole sitä todistamassa. Ihmiskeskeisyys ei ole uutta kuvataiteessakaan. Taiteilijat ovat kuvanneet itseään kautta länsimaisen taiteen historian: joskus kyseessä on ollut tietoinen itsetutkiskelu, joskus taas on yksinkertaisesti ollut helpompi käyttää itseään mallina. Sama ilmiö toistuu sosiaalisen median omakuvissa. Vaikka Instagramin kuvista selfieitä on tuoreen tutkimuksen mukaan vain n. 3 % (Manovich 2015) on ilmiö herättänyt vanhemmissa ja populaarimediassa suorastaan moraalista paniikkia. Onko nuorista yhtäkkiä tullut kännyköistään omia kuviaan tuijottavia ulkonäkökeskeisiä ja materialistisia narsisteja, jotka mittaavat arvonsa tykkäämisten määrässä? Google-haun perusteella yksi luetuimmista suomenkielisistä selfieitä käsitteleväistä uutisista on esimerkiksi otsikoitu: “Tutkimus: Paljon selfie-kuvia ottavissa miehissä psykopaatin oireita” (IS, 12.1.2015). Englanniksi tätä huoleen verhottua syyllistämistä nykynuorten narsismista on kutsuttu selfie-shamingiksi.

Omakuvissa on kiinnostavaa, että niissä näkyvä henkilö on sekä malli, että kuvaaja, joka esittää itsensä juuri sellaisena kuin haluaa. Kuvataiteen lisäksi myös sosiaalisessa mediassa niiden kautta marssitetaan päivittäin esiin tuhansia kauneusnormeihin sopimattomia ruumiita. Valtavirran kuvallisessa kulttuurissa nämä kehot (esim. kuukautisverineen, vahaamatta jätettyine bikinirajoineen tai vastasynnyttäneet roikkuvine vatsoineen) on aiemmin lakaistu maton alle, ellei sitten kyse ole ollut muuntautumisleikkien “ennen”-kuvista.

Life Be Like -näyttelyssä elämä on aktiiviseen läsnäoloon kannustava videoinstallaatio odotushuoneesta, tietokoneen ruudulta taltioituja kuvakaappauksia, älypuhelimen kameran läpi nähtyjä rakeisia auringonlaskuja sekä kaunistelemattoman unisia, humalaisia, ahdistuneita ja seksuaalissävytteisiä omakuvia ChromaLuxe-levyllä, printteinä, lehdessä ja jopa T-paidassa. Internet on ehkä olennaisin osa todellisuutta ja kännykkä kuin päiväkirja, jonka avulla kokemukset tallennetaan ja jaetaan muun maailman kanssa. Vaikka näyttelyn valokuvat kuvaavat henkilökohtaisia ja ainutlaatuisia kokemuksia, ovat ne helposti samastuttavissa. Inari Sandellin Mortti Saarnian kanssa toteuttama, näyttelyn avajaisissa julkaistava #forever –julkaisu, esimerkiksi kertoo työparin, kahden nuoren taiteilijan tarinaa, jossa internetkulttuuri valuu arkielämään ja kanssakäyminen muiden kanssa tapahtuu yhtä usein kännykkäkuvien ja Skype-chatin välityksellä kuin kasvokkain.

Älypuhelinten kameratoimintojen mahdollistama visuaalisen kulttuurin mullistus on tehnyt kamerasta aina käsillä olevan välineen ja valokuvien jakamisesta niiden ottamisen saumattoman jatkeen. Omakuvista on tullut yksi tapa viestiä: missä olen, kenen kanssa, mitä teen, mitä syön, mitä ostin ja niin edelleen. Niiden avulla pohditaan samoja asioita, jotka ovat kaihertaneet ihmisten mieliä jo satoja vuosia – muun muassa seksuaalisuutta, identiteettiä tai suhdetta todellisuuteen. Silkkisen aamutakin helman välistä pilkistävää jalkoväliä kuvaava Untitled Sext (2015) -valokuva paljastaa ja kätkee samanaikaisesti sekä nostaa tekstiviestinä lähetetyn intiimin kuvan suurena kangasprinttinä taidenäyttelyn seinälle. Eksistentialistinen pohdiskelu venähtäneiden päiväunien jälkeen (Waking Up From a Three-Hour Nap (A Study In Metaphysics), 2014) puolestaan on 2010-luvulla mahdollista ikuistaa kännykkäkuvasarjan avulla ja jakaa kokemus näyttelyssä tauotta pyörivänä GIF-tiedostona. Kuten älypuhelimen kameralla taltioiduissa auringonlaskukuvissa, tässäkin valokuvasarjassa ollaan unelmien ja todellisuuden rajalla – samaan aikaan valveilla ja unessa sekä kotisohvalla ja verkossa. Tai Life Be Like -näyttelyn tapauksessa valokuvakeskuksessa kaikkien nähtävillä. Otan kuvia, siis olen olemassa.

 Kirjoittaja on omakuvista valokuvataiteessa ja sosiaalisessa mediassa väitöskirjaa kirjoittava tohtorikoulutettava Turun yliopiston taidehistorian oppiaineesta sekä kulttuurialan sekatyöläinen