Teksti kuuluu Näkökulma näyttelyyn -sarjaan, jossa Valokuvakeskus Perin kutsuma asiantuntija antaa oman näkökulmansa näyttelyn teoksiin tai sen aihepiiriin. Petteri Kummalan kirjoitus kommentoi Lasse Lecklinin näyttelyä Euroopan kauneimmat ydinvoimalat, joka on esillä Perin galleriassa 20.11.–13.12.2015.

Myönnän, että yllätyin nähdessäni ensimmäistä kertaa Lasse Lecklinin kuvia. Yllätyin positiivisesti, sillä mielikuvani ydinvoimalaympäristöistä oli huomattavasti ankeampi ja esteettisiltä ulottuvuuksiltaan yksipuolisempi kuin Lecklinin kuvien välittämä todellisuus.

Ehkä Tšernobylistä ja vastaavista dystopiamaisemista levitetyt kuvat ovat porautuneet niin syvälle tajuntaani, että ne edelleenkin sävyttävät mielikuviani ydinvoimalaympäristöistä. Oletin kohtaavani ympäristöjä, joita voisi luonnehtia 1700-luvun esteetikkojen suosimalla käsitteellä ylevä. Rajuilmat ja Alppien vuoristo inhimillisten voimien ylittävinä ja siksi pelottavina, mutta samanaikaisesti tenhoavina olivat ylevän tyyppiesimerkkejä.

Oletin kohtaavani Lecklinin kuvissa jotain, josta voisi käyttää luonnehdintaa moderni ylevä: ihmisen itsensä luomia kolossaalisia ja ankaria voimalamassoja, joihin kätkeytyy inhimillisen käsityskyvyn ylittävä ydinreaktorien voima. Ajattelin lisäksi, että tämän nimenomaisen modernin ylevän yksi keskeinen tekijä olisi se, mitä nyky-ympäristöestetiikassa kutsutaan ”negatiiviseksi estetiikaksi” ja ”tilalliseksi saastuttamiseksi”. Konkreettisten saasteiden sijaan tällä viitataan tilan kokemukselliseen epämiellyttävyyteen tai vastaavasti totaaliseen köyhtymiseen. Oletin, että voimaloita ympäröisivät joutomaat, jotka karulla negatiivisella estetiikallaan alleviivaisivat voimaloiden ympärillä leijuvaa ylevää tunnelmaa.

Ennakkoajatukseni oli, että Lecklinin kuvissa kiteytyisivät nämä modernin ylevän rakennusaineet. Tulin siis itse asiassa olettaneeksi, että Lecklin olisi ironinen, ja kyseessä olisi kuvasarja Euroopan ”kauneimmista” ydinvoimaloista. Erehdyin karkeasti.

Erehdyin kolmesta syystä. Ensinnäkin voimalat saattavat toki olla kolossaalisuudestaan ja tuotantorationalistisesta yleisilmeestään johtuen luotaantyöntäviä. Lecklinin kuvista käy kuitenkin ilmi, että voimalat sijaitsevat pääasiassa luonnonkauniilla tai maisemallisesti kiinnostavilla paikoilla. Osaselitys on puhtaan funktionaalinen: jokien tai muiden vesialueiden läheisyys turvaa jäähdytysvedensaannin. Mutta tämän lisäksi voimaloiden sijoittelu suhteessa ympäröivään maisemaan vaikuttaa selvästi harkitulta. Tämä pehmentää voimaloiden artefaktuaalisuuden ja ympäröivän maiseman välistä väistämätöntä kontrastia ja luo siten positiivista arvoa sinänsä esteettisesti haastavaan tilanteeseen.

Toiseksi ympäröivät maisemat sinänsä vaikuttaisivat olevan kaikkea muuta kuin negatiivisen estetiikan manifesteja. Tämä on nähdäkseni vieläkin olennaisempi tekijä kuin voimaloiden sijoittelu maisemaan. Ympäristöt Lecklinin kuvissa ovat joko verraten maltillisesti ihmisen muokkaamia luonnonympäristöjä tai aitoja kulttuurimaisemia maalaismaiseman muodossa. Kysymys ei ole siis maiseman estetisoinnista eli sen tietoisesta sievistämisestä, mikä toimisi sumuverhona esimerkiksi sen tosiasian edessä, että ydinvoimaloiden ympäristö on itse asiassa haitallinen. Sen sijaan kysymys on ydinvoimalaympäristöjen aidosta käytöstä, mikä jälleen pehmentää kontrastia voimaloiden ja ympäröivän maiseman välillä. Todistusvoimainen esimerkki tästä on kuva Tricastinista Ranskasta, jossa auringonkukat näyttävät kääntyneet ikään kuin hyväksyvän eleen kaltaisesti kohti taustalla siintävää voimalaa.

Kolmanneksi Lecklinin kuvat sinänsä kyllä nostavat esiin ydinvoimaloiden ja ympäröivän maiseman kontrastia, mutta eivät siinä sävyssä kuin ennakko-oletuksissani uumoilin. Kuvissa on selvästi harkittu maiseman rajausta ja kuvakulmaa sekä otettu huomioon säätila ja vuorokaudenaika. Lecklin on tässä suhteessa nähdäkseni antanut sopivasti periksi ryppyotsaisesta dokumentaarisuudesta ja myös tiukkapipoisesta sarjallisuudesta, ja pyrkinyt kuvaamaan maisemakokonaisuudet tuoden esiin niiden esteettisesti laadukkaimmat ominaisuudet. Tämä on omasta puolestani vilpitön tunnustus taiteilijan osaamiselle ja näkemykselle.

Lähestymistavallaan Lecklin on mielestäni kyennyt tuomaan esiin maisemaesteettisesti erään kiinnostavan piirteen eurooppalaisista ydinvoimalaympäristöistä. Viittaan tällä siihen, että ydinvoimalaympäristöissä olennaista ovat erilaisten ”hybridimaisemien” jatkumot tai niiden välinen vuoropuhelu ja suhde. Hybridimaisemalla tarkoitan erilaisia ihmisen luoman ja luonnollisen sekamuotoja. Ydinvoimalaympäristöissä kyse ei siis ole yksinkertaisesta luonnon ja kulttuurin erosta tai suhteesta ja kontrastista, vaan ennen kaikkea eriasteisten hybridimaisemien suhteesta.

Lecklinin kuvaamien maisemien erityinen esteettinen jännite syntyy ihmisen luomien ydinvoimalakokonaisuuksien sekä niitä ympäröivien ihmisen kultivoimien maalaismaisemien tai ihmisen enemmän tai vähemmän muokkaaman luonnonmaiseman suhteesta. Viljelty kulttuurimaisema ydinvoimalan ympärillä luo toki maisemallisen kontrastin voimalan harmaan betonin kanssa. Samalla maalaismaisema kuitenkin muodostaa jatkumon ydinvoimalan kanssa nimenomaan ihmisen vaikutuksen välityksellä. Toisaalta luonnonympäristö ydinvoimalan läheisyydessä tuo esiin, ettei ydinvoimala ihmisen luomana teollisuusartefaktina tule toimeen ilman ympäröiviä vesistöjään. Euroopan kauneimmat ydinvoimalat tuo vaikuttavasti esiin näitä hybridimaisemien variaatiota, joissa ihmisen luoma ja luonnollinen kietoutuvat ja kohtaavat kiinnostavalla tavalla.

 

Kirjoittaja on arkkitehtuurimuseon amanuenssi ja estetiikan tutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa kaupunkiluonnon estetiikasta.