Teksti on Näkökulma näyttelyyn -sarjan ensimmäinen kirjoitus. Sarjassa Valokuvakeskus Perin kutsuma asiantuntija antaa oman näkökulmansa näyttelyn teoksiin tai sen aihepiiriin. Jane Vuorisen kirjoitus liittyy Laura Nissisen näyttelyyn Aleatory Variable, esillä Perin galleriassa 20.3.–12.4.2015.

 

Taiteessa abstraktilla tarkoitetaan ei-esittävää, abstrakti kuvataide ei pyri viittaamaan itsensä ulkopuolelle, todellisuuteen. Valokuvan kohdalla kysymys abstraktiosta on monimutkaisempi kuin muunlaisten kuvien kohdalla, sillä valokuvan suhde todellisuuteen on erilainen. Valokuvista kertoessamme puhumme usein suoremmin kuin kuvaillessamme vaikkapa maalausta. Emme sano ”tämä valokuva esittää minua neljävuotiaana” vaan ”tässä valokuvassa olen minä neljävuotiaana”.

Tätä valokuvan suhdetta maailmaan kuvataan usein jäljen käsitteellä. Valokuva on jälki kuvaushetkestä, ja seuraus jostakin itsensä ulkopuolella olemassa olleesta. Se on samalla tavalla indeksinen eli osoittava, kuin tulesta syntyvä savu: ei savua ilman tulta. Mutta toisin kuin tulen ja savun indeksinen suhde, on valokuvan indeksisyys monimutkaisempaa: valokuva on sekä kohteensa kuva että indeksinen jälki siitä. Se ei siis pelkästään esitä kohdettaan, vaan on myös suorassa yhteydessä siihen. Valokuva ei pääse pakoon indeksisyyttään, sillä valokuva on aina kuva syntyhetkensä valosta, tuli se sitten mistä lähteestä tahansa. Valokuvan esittävyyttä voidaan häivyttää, mutta sitä ei voida kokonaan poistaa. Abstraktin valokuvan äärellä herääkin väistämättä kysymys, mitä kuvassa on. Miten kuva on saatu aikaan?

Valokuvan jäljenomaisuus on siis mitä suurimmassa määrin fyysistä ja materiaalista. Valokuvaa pidetään maalausta tai piirustusta suorempana, objektiivisempana. Se näyttää kohteensa, eikä vain esitä sitä. Vielä lähemmäs ”puhdasta” kuvaa päästään ilman kameraa tehdyn valokuvan avulla. Tällaisessa valokuvassa poistuu vielä yksi taso, jossa ihminen on mukana kuvan tuottajana: valokuvaaja ei pääse kuvan ja kohteen väliin kameroineen, vaan kuva muodostuu suoraan kohteesta valoherkälle materiaalille.

Abstraktin valokuvan kohdalla pääsemme pohtimaan valokuvan syvintä olemusta, sen ontologiaa: mistä puhumme kun puhumme valokuvasta? Voiko valokuva ylipäätään olla abstrakti? Kysymys abstraktiosta haastaa nimenomaan valokuvan käsitteelliset rajat. Se pakottaa meidät arvioimaan uudelleen valokuvan itsensä merkityssisältöä.

Valokuva vapautti taiteen kentälle tullessaan maalaustaiteen todellisuuden kuvaamisesta, sillä valokuvan kautta oli kuin luonto itse olisi päässyt tekemään kuvan. Varhaiset valokuvaajat kutsuivat sitä ”luonnon kynäksi” ja ”peiliksi jolla on muisti”. Valokuva vei vähitellen maalaustaiteen paikan ulkoisen todellisuuden kuvaajana. Kamerasta tuli faktojen tallentaja, ja maalaustaide meni sinne minne kamera taas ei päässyt: sisäisiin maailmoihin ja mielikuvitukseen. Ekspressionismi, kubismi, abstrakti ja käsitetaide tuskin olisivat syntyneet ilman valokuvan aiheuttamaa murrosta näkyvän todellisuuden tallentamisessa.

Nykyaikaisen valokuvataiteen kohdalla kysymys abstraktiosta kulkee siis väistämättä maalaustaiteen kautta, sillä käsityksemme abstraktista taiteesta on muovautunut merkittävästi juuri osana maalaustaiteen historiaa. Toki abstrakteja kuvia on ollut olemassa jo kauan ennen länsimaista modernia maalaustaidetta ja valokuvaa, mutta suhteessa valokuvaan abstraktion käsite kuvassa muodostuu erityisen mielenkiintoiseksi.

Abstraktin valokuvan käsite on eräänlainen paradoksi, sillä jos valokuva ei voi päästä pakoon esittävyyttään, voi se vain näyttää siltä mitä maalaustaiteessa olemme tottuneet kutsumaan abstraktiksi. Sen sijaan että puhuisimme suoraan abstrakteista valokuvista, puhummekin esimerkiksi abstraktiota tutkivista valokuvallisista teoksista. Käyttämämme käsitteet kehittyvät aina viiveellä, ja tulevaisuudessa voimme ehkä puhua tästä valokuvan erityisalasta ketterämmin ja sille paremmin soveltuvin sanoin.

 

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa valokuvan ja materiaalisuuden välisistä suhteista nykytaiteessa Turun yliopiston taidehistorian oppiaineessa.